Espoon liikuntastrategia on käsittelyssä

Aikaisemmin kunnissa pärjättiin ilman liikuntastrategiaa. Riitti, että rakennettiin uimahalleja ja kenttiä silloin kun oli rahaa, ja pidettiin koulujen liikuntasalit iltaisin käytössä.

Nyt tämäkin on mennyt monimutkaisemmaksi ja pitää suunnitella. Hyvä niinkin, koska erilaiset hallipuolueet ovat joskus päässeet jonon ohi hankkeineen, eivätkä rahat ole kohdentuneet enää järkevimmällä tavalla.

Aiemmin liikunta oli pelkkää harrastamista, nyt siihen liittyy toisaalta kunnan brandäystä edustusjoukkueiden kautta, toisaalta terveyden edistämistä.

Jälkimmäisessä fiksuin huomio on, että paukkuja tulee kohdentaa erityisesti niihin kuntalaisiin, jotka liikkuvat liian vähän. Huippu-urheilijat ja himokuntoilijat hoitavat itsensä.

Kevyen liikenteen verkosto ja valaistut kuntopolut ovat tällöin tärkeitä. Uimahallit ja niiden jumppasalit ovat matalan kynnyksen paikkoja vähän liikkuville. Espoossa annetaan ikäihmisille jopa oikeus käyttää maksutta kuntosalipalveluja, eikä varmasti tule maksamaan kaupungille yhtään ylimääräistä, kun otetaan huomioon hyödyt terveenä pysymisestä.

Kaavoituksellakin on kosketuspintaa liikuntaan. Viheralueiden tulisi olla niin lähellä asutusta, että niille ei tarvitse erikseen lähteä, pikemminkin vain pistäytyä. Kaikki eivät pääse kotipihasta sukset jalassa valaistulle ladulle, mutta on se silti hyvä indikaattori.

Ennen vanhaan joka kylässä oli urheilukenttä, ja siellä poikia kuulaa työntämässä ja keihästä viskomassa. Tähän tuskin on paluuta, mutta pienikin kenttä toimii hyvin liikuntapaikkana ja yhteisöllisyyden ylläpitäjänä.

Asun Kuurinniityssä, jossa on ammoisista ajoista pelattu kesäkeskiviikkoisin lentopalloa. Kyläläisiä on parhaimmillaan riittänyt kolmeen kentälliseen, viime aikoina vähempään. Vuosien takaisista pikkupojista, jotka hakivat palloa pusikosta, on kasvanut hyppysyötön hallitsevia iskijöitä. Toisaalta parhaimmillaan puolet kentällä olijoista on ollut 60 vuoden pinnassa.

Asemakaavoituksen yhteydessä kaupunki yritti istuttaa kentälle päiväkodin (jolle alueella tosin ei ole riittävää väestöpohjaa). Tämä ei onnistunut asukkaiden vastustuksen vuoksi, mutta seuraavassa vaiheessa piti sitten torjua puistosuunnitelmaa, joka yhtä lailla olisi uhannut perinteistä urheiluharrastusta. Tämä kertoo kunnallisen liikuntastrategian tarpeesta; jos jokainen hallintokunta suunnittelee asioita pelkästään omalta kannaltaan, nakertavat ne sitä mitä toiset yrittävät rakentaa.

Huippu-urheilu ei välttämättä ole ristiriidassa jokamiehenliikunnan kanssa, paitsi mitä nyt joskus rahoja jaettaessa. Lapsia ja nuoria kannustavat sen antamat esikuvat. Nuorisoliikuntaan kuuluu kilpaileminen, jolle kunnan tulee tarjota asianmukaiset paikat; ainoastaan katsomot ovat varsinaisen liikunnan kannalta hukkatilaa. Penkkiurheilu ei oikeasti ole urheilua vaan viihteen kuluttamista, sekä oluen ja makkaran. Muualla maailmassa urheilukentän laidalla tuoksuu hierontalinimentti, meillä grillimakkara…