Säästäminen on taitoa, tuhlaamisen osaavat kaikki

Espoolla on talousongelma, suuri. Menot kasvavat, mutta taantuma pudottaa tulojen kasvua. 

Laskusuhdanne iskee Espoon talouteen keskimääräistä kovemmin, koska yritysten voittojen ohella myös erilaiset tulospalkkauserät ja niistä maksetut kunnallisverot pienenevät.

Tällä hetkellä Espoon kunnallisveroprosentti on 17,5. Itse asiassa Espoo toimii ilmeisesti Suomen keveimmällä kunnallisverotuksella, koska vain 14 prosentin tuotto jää Espooseen. Loput noin 3,5 prosenttiyksikköä valtio ottaa verotulojen tasauksena ja jakaa lähinnä kepulaisille pikkukunnille. Tänä vuonna viedään tällä tavoin espoolaisten palvelujen kustantamisesta 180 miljoonaa euroa.

Näyttäisi siltä, että ilman säästötoimia alijäämä kehittyisi seuraavasti: tänä vuonna veroprosentin tulisi olla 20,5, ensi vuonna 22 ja vuonna 2011 22,5. Toki verotulojen tasaukseen menevä siivu pienenisi samalla.

Joka tapauksessa muita maksajia menoille ei ole kuin espoolaiset. On toisaalta kyse siitä, kuinka suureksi alijäämän annetaan nyt kasvaa, toisaalta velkojen takaisinmaksun aikataulusta.

Kunnan menoja voidaan säästämisen kannalta ryhmitellä: on pakollisten tehtävien hoitamista, on minimin ylittävää laatua ja palvelutarjontaa, on tuloa tuottavia panoksia, on omaisuuden hoitamista ja on investointeja.

Pakollisista tehtävistä ei voi tinkiä, mutta niiden taloudellisuutta voidaan usein parantaa. Benchmark-tietoa on käytettävissä sekä suurten kuntien kustannuksista että kaupungin sisältä yksikkökohtaisesti. Jos jokin tulee maksamaan keskimääräistä enemmän, siihen tulee olla hyvä syy, joka pitää selvittää.

Vähimmäistason ylittävät palvelut ovat juuri niitä, joista poliitikot voivat melko vapaasti päättää. Siksi niistä säästäminenkin on helpompaa. Hyvinä aikoina näitä lisätään, huonoina kelataan takaisin.

Tuloa tuottava panostus on Espoossa koskenut toisaalta uusien yritysten toimintaedellytysten parantamista, toisaalta rakennuskelpoisten tonttien tuotantoa. Valtaosa työpaikkojen määrän kasvusta tapahtuu pienyrityksissä, joten niiden syntyminen on tärkeää. Tonttituotannossa kunnan ongelmana on aina, että asemakaava on helppo saada aikaan, mutta kunnallistekniikka matelee vuosia jäljessä eikä rakennuksia saada siksi pystyyn. Nopeuttamalla tonttien käyttöönottamista aletaan saada myös verotuloja aikaisemmin.

Omaisuuden hoitaminen tarkoittaa lähinnä rakennusten kunnossapitoa. Kaupungilla ovat käytössä sisäiset vuokrat, jotta korjauksiin tarvittava summa varmasti kertyisi budjetissa. Siitä on silti aiemmin nipistetty, ja korjattavista homekouluista on pitkä lista. Kunnossapidosta tinkiminen tulee pitemmän päälle kalliiksi.

Investoinnit ovat sikäli erilainen menokohde, että ne kasvattavat samalla kaupungin varallisuutta. Kaupungin talouden tasapainoon niiden vaikutus tulee vasta vuosipoistojen kautta. Säästämisen kannalta jotkin investoinnit tuovat säästöä, jotkut lisäävät harkinnanvaraisia menoja. Nyt ei varmastikaan ole oikea aika kaupunginteatterin rakentamiselle.

Luottamushenkilöiden vastuu säästöjen aikaansaannista on suuri. Virkamiehet ovat tehneet toimintamallien ja palveluiden kehittämisessä sen, mihin osaaminen ja kantti riittävät. Tästä eteenpäin tulee luottamushenkilöiden ottaa johtamisvastuu, jokaisessa lautakunnassa ja kaupunginhallituksessa.
Kokosin viisi vuotta sitten ”kunnallispihtarin niksilistan” kuuden suurimman kaupungin kaupunginhallitusten jäsenten ideoista. Se sisältää kymmeniä sellaisia säästökohteita, jotka eivät normaalisti nouse edes keskusteluun, koska sellaista kohtaa ei esityslistalle tule. Laitan sen tähän alle, vaikka se onkin aika pitkä:
Kunnallispihtarin niksilista

1. Lukijalle

  

Kunnallispolitiikka on suurimmissa kaupungeissa muuttunut pitkälti politiikasta talousjohtamiseksi. Voimavarat ovat yleisesti ottaen vähentyneet samaan aikaan kuin lakisääteiset tehtävät ovat kasvaneet. Säästämisen ja tehokkaimpien toimintamallien etsimisestä on tullut myös luottamushenkilöiden velvollisuus, jotta jotenkin pystytään välttämään aikaisemman palvelutason leikkaukset.

Tämä muistio liittyy kuuden suurimman kaupungin luottamushenkilöiden yhteistyöhön. Siinä on tarkoitus koota yhteen ideoita, kokemuksia ja ajatuksia, jotka liittyvät kunnan tehtävien hoitamiseen mahdollisimman taloudellisesti. Muistioon sisältyy myös muiden tahojen, lähinnä valtioneuvoston toimialaan kuuluvia kysymyksiä, joita kunnat voisivat yhdessä edistää. Tekstissä on myös arvioita tulevasta kehityksestä ja käsityksiä siihen varautumisesta.

Näkökulma on kaupunginhallituksen jäsenen: mistä asioista hänen tulisi tietää (ei pelkästään luottaa), että ne on hoidettu kunnolla. Johtavat virkamiehet joutuvat olemaan solidaarisia alaisilleen, mikä haittaa vastuun kantamista kaupunginhallituksen suuntaan. Luottamushenkilöt sen sijaan ovat vastuussa kuntalaisille kaikesta, mitä tehdään tai mitä jätetään tekemättä, mikä synnyttää roolitasolla ristiriidan. Teksti pyrkii olemaan poliittisesti neutraalia, joskin eri vaihtoehdoilla saattaa olla yhtymiä politiikkaan.

 

Muistion laatimisesta sovittiin Kuntakoulutuksen six pack –seminaarissa Oulussa 15.-16.4.2004. Yllekirjoittanut laati pohjatekstin, johon muiden kaupunginhallitusten yhdyshenkilöt ovat voineet antaa palautetta oman kuntansa kannalta. Myöhempiin versioihin on tullut lisäyksiä ja täydennyksiä. Muistiota voidaan jakaa vapaasti eteenpäin.

 

2. Yleisiä kysymyksiä
 
- kaikille toiminnoille tulisi olla pohdittu ja perusteltu kehittämisstrategia. Strategiatyön ohessa joudutaan kaivamaan esiin nykyisiä epäkohtia, ja työssä syntyy oivalluksia uusista toimintamalleista. Luottamushenkilöiden tehtävä on olla valppaita ja edellyttää asioiden hyvää käsitteellistä hallintaa 

- laskentatoimi on keskeisessä asemassa taloudellisuuden seuraamisessa. Tulisi organisoida asia siten, että jollakulla on intressi tuottaa päätöksentekoa palvelevaa tietoa, joka ei välttämättä ole samaa kuin budjetointiin tarvittava tieto. Kun kukaan ei mielellään tuota omaa toimintaansa koskevaa kielteistä tietoa, on yrityksissä (nyt myös valtiolla) controller, jolle tehtävä on vastuutettu. Kunnissa ei tällaista kuitenkaan yleensä ole

- asetetuilla tavoitteilla tulisi olla seurantajärjestelmä, joka on automaattinen ja riittävän tiheä ja sisältää poikkeamien analysoinnin ja ehdotukset korjaustoimenpiteiksi. Yksi tapa on, että talousarviossa määritellään sitovia tulostavoitteita, joiden toteutumisesta raportoidaan kaupunginhallitukselle vuosikolmanneksittain. Lautakuntatasolla voidaan asettaa vastaavasti yksityiskohtaisempia tavoitteita ja seurata niiden toteutumista

- laatujärjestelmän avulla määritellään ”talon tapa toimia” eli parhaiksi arvioidut menettelytavat

- benchmarking eli toimintojen kustannusten vertailu on hyödyllistä. Tämä edellyttää, että toiminnot tuotteistetaan (määritellään yksiselitteisesti) ja niiden kustannukset lasketaan aina samalla tapaa ja että mukaan otetaan kaikki todelliset kustannukset. Tilakustannukset kuitenkin riippuvat sijainnista, hallintamuodosta ja sisäisten vuokrien erilaisista laskentaperusteista, joten jotkut vertailut on parempi tehdä ilman niitä. Kaikkien merkityksellisten erojen syyt tulee selvittää niin, että niitä voidaan hyödyntää joko tuhlauksen lopettamiseen tai hyvien käytäntöjen levittämiseen. Joihinkin vertailuihin tarvitaan korjaus sen vuoksi, että toiminnon sisältö ei tosiasiallisesti kuitenkaan ole aivan sama (esim. vieraskielisten lasten ja erityisopetusta tarvitsevien osuus kouluissa; heikkokuntoisten moniongelmaisten potilaiden leikkaukset). Kuntien väliset erot ovat pienemmät kuin kaupungin sisällä yksittäisten yksiköiden erot; laskentajärjestelmän tulisi tuottaa esim. jokaisen koulun ja päiväkodin suoritekustannukset. (Benchmarkingia on käytössä mm. six packin tasolla ja Efektian järjestämänä. Helsingin tietokeskus tekee yleisiä talousvertailuja. Top Ten –kuntien rakennusvalvonnan päälliköt laativat omalta sektoriltaan vuosittain vertailun.). Six pack voisi määritellä tarkemmin kehittämisohjelman benchmarkingin laajentamiselle

- panosten mittaaminen on helpompaa kuin tulosten ja usein hankitaankin vain panoksia (suoritteita), mutta toiminnan kannalta tulokset ovat tärkeämpiä. Esimerkiksi lautakuntien puheenjohtajilla on paha tapa verrata sitä, kuinka paljon rahaa muualla saadaan käytettyä heidän sektorillaan, jolloin oman toiminnan tehokkuuden paraneminen näkyisi siis vain suurempana jälkeenjääneisyytenä. Pitäisi aina määritellä tavoiteltu lopputulos ja etsiä sen mittaamisen tapa. Määrälliset (suorite- yms.) mittarit ovat yksinkertaisempia, mutta kuvaavat usein huonommin tilannetta kuin sosiologinen mittaaminen (käsityksistä, kuinka asiat todella ovat). Paras mittari koskisi vaikuttavuutta, jonka mittaaminen on myös vaikeinta

- tilaaja-tuottaja-malli parantaa kustannuslaskentaa ja helpottaa vertailuja yksityissektorin kustannusten kanssa. Osaamisen taso myös yleensä paranee, kun kukin sektori voi keskittyä siihen, minkä se parhaiten osaa. Palvelujen yksi kilpailuttamisen hyödyistä tuleekin siitä, että hankinta joudutaan määrittelemään tarkoin, samoin sen seuranta ja puutteiden sanktiointi. Tämä parantaa erityisesti sisäisten palvelujen tilaajan asemaa

- lain mukaan käytännöllisesti kaikki julkiset hankinnat on kilpailutettava. Tämän suhteen voi kehittää mittareita, joilla seurataan kilpailutuksen osuutta hankinnoista. Hankintamenettely olisi siten dokumentoitava, että kilpailutuksesta poikkeaminen perustellaan lain mukaisin perustein. Kilpailuttamisesta on sikälikin hyötyä, että hanke tai palvelu joudutaan määrittelemään tarkkaan etukäteen

- nettobudjetointi sopii hyvin yksiköille, joiden tuloja on vaikea ennakoida täsmällisesti ja jotka voivat omalla aktiivisuudellaan vaikuttaa niiden muodostumiseen (passeleita sovellusaloja ovat esim. kaupunginorkesteri, kaupunginteatteri, kansalais- ja työväenopisto)

- käyttöasteilla tulisi olla seurantajärjestelmä. Tällöin voidaan välttää uuden kapasiteetin luominen, jos vanhaakin on vielä käyttämättä. Tyypillinen kohde ovat koulujen liikuntatilat. Sairaanhoitopiireissä kannattaisi etenkin leikkaussalien ja kalliiden laitteiden kapasiteetti käyttää kokonaan, tarvittaessa käyttöaikaa ulkopuolisille myymällä

- yhteen jatkuvan ympärivuorokautisen päivystyksen työpaikkaan tarvitaan viiden ihmisen työpanos. Jos ympärivuorokautisuutta voidaan vähentää, voivat säästöt olla suuria. Muutenkin sellaiset tehtävät, joissa suurin osa ajasta on varuillaanoloa, ovat kalliita (aulavahtimestarit yms.).

- julkispalvelujen (myös verottajan, Kelan, poliisin ja työvoimaviranomaisen) kokoamisella samaan yhteispalvelupisteeseen voidaan saada aikaan säästöjä. Toki palvelutasokin asiakkaan näkökulmasta paranee. Kirjasto näyttää olevan hyvä yhteispalvelupisteen sijoituspaikka, mutta sen pitäisi olla siellä, missä ihmiset muutenkin liikkuvat (Espoon kaksi uutta kauppakeskuksessa sijaitsevaa kirjastoa ovat lisänneet todella paljon lainausten määrää)

- laskutusviivettä pitäisi seurata mittareilla (esim. päivähoidon ja hammas- ja muun terveydenhoidon laskutus, joissa on volyymiä). Laskutuskustannuksia vähentää, jos asiakas saa laskun suoraan mukaansa (kuten yksityissektorin terveyspalveluissa)

- jokaisen toiminnon parasta organisointimuotoa tulisi säännöllisin väliajoin harkita, koska vaihtoehtoiset mahdollisuudet kehittyvät. On tehtäviä ja olosuhteita, joissa kunnan omalla toiminnalla saadaan hyviä tuloksia, ja vastaavasti yksityisellä toimijalla ovat omat vahvat alueensa. Oman linjaorganisaation vaihtoehtoja ovat nettobudjetoitu yksikkö, liikelaitos ja yhtiömuoto. Valtionhallinnossa on ollut tyypillistä kehitys, jossa tukitoiminto yhtiöitetään, minkä jälkeen se voi joko itse kasvaa tai siirtyä ulkopuoliseen omistukseen. Yhtiöittäminen edellyttää ylimenokautta, jonka aikana toiminto trimmataan kilpailukykyiseksi yksityissektorin kanssa; hankintalaki estää nykyisin tämän hoitamisen siten, että yhtiölle luvataan tietty määrä kaupungin tilauksia

- ulkoistamisen eräänä ideana yksityissektorilla on, että sekundääritoiminto, jossa itsellä ei ole erityisosaamista ja jonka kehittämiseen ei ole mahdollista panostaa, annetaan yrittäjälle, jolle se on elinehto ja jonka intressissä on kehittää sitä tehokkaammaksi. Kustannusten aleneminen kattaa tällöin yrittäjänvoitosta aiheutuvan lisäkustannuksen.

- monissa tapauksissa käsittelyyn tulevat hakemukset, anomukset yms. käsitellään saman kaavan mukaan, vaikka olisi tarkoituksenmukaisempaa jakaa ne ryhmiin, joiden käsittely eriytetään, esim. rakennusvalvontaan tulevat hakemukset hanketyypin mukaan, toimeentulotukihakemukset monimutkaisuuden perusteella jne.

- sanaparille ”sisäinen yrittäjyys”. voisi myös keksiä sovelluksia (Tukholmassa on ollut käytössä lupaus, jonka mukaan kuka tai ketkä tahansa kunnan työntekijät voivat pyytää kaupunkia ilmoittamaan, paljonko on heidän hoitamiensa tehtävien nykykustannus, ja he saavat tehdä kilpailevan tarjouksen: työntekijöiden omat ideat saadaan käyttöön tällä tavoin)

- hankintalaki vaikeuttaa mutta ei kokonaan estä synergian aikaansaamista: jos ostaja ja myyjä tuntevat toistensa toiminnan riittävän hyvin, he voivat kehittää omaa toimintaansa siten, että yhteistoiminta (partnership) hyödyntää molempien mahdollisuudet optimaalisesti

- palveluhankintojen kilpailuttamisen onnistuminen edellyttää, että tarjontaa on olemassa. Kaupunki voi edistää eri tavoin tarjonnan syntymistä, ja joskus tulee kyseeseen pelkästään operoinnin kilpailuttaminen (kaupungin tilat, laitteet ja kalusteet + ulkopuolinen operaattori). Tarjouspyynnöt tulee tarvittaessa pilkkoa niin pieniin osiin, että kilpailua syntyy; tarvitun volyymin kokoamiseksi voidaan myös valita useampia tarjoajia, joilta yksittäiset palvelut tilataan aikanaan tarjouksen mukaisilla hinnastoilla (esim. koululaiskuljetukset, kuorma-autot ja työkoneet)

- jos kaupungin oma yksikkö osallistuu tarjouskilpailuihin, tulee sille sälyttää kaikki tosiasialliset kustannukset, myös sellaiset, jotka katoavat keskushallintoon. Erityisesti rahoituskulut ja riskien hinnoittelu saattavat unohtua (esim. yksityissektorilla vastuuvakuutuksen piiriin kuuluvat riskit, rakentamisessa takuukorjausvastuu, rakennuttamisessa rakentajan konkurssista syntyvät vastuut)

- kunnan järjestelmien tulisi olla yhteensopivia, etenkin tietojärjestelmien. Tämän vuoksi tulisi määritellä, mitkä yhtenäisyyttä yllä pitävät asiat kuuluvat kaupunginhallituksen päätösvaltaan ja tehdä niistä etukäteen periaatepäätöksiä (tietohallintostrategia).

- tietojärjestelmähankkeissa on syytä ottaa arvioitavaksi koko prosessi eikä vain muuttaa vanhoja muotoja atk:lla hallittaviksi

- palveluiden kysyntä ei ole yhtä suurta koko ajan. Siksi tarjonnan mitoitus ja tuotantovaihtoehdot on aina harkittava erikseen; nollavaihtoehto on, että kaupunki oma tuotanto mitoitetaan alimman kysynnän mukaan ja kysyntähuippujen edellyttämä tuotanto ostetaan ulkopuolelta (esim. katujen aurauksessa kysyntä on suurimman osan vuotta nollassa, jolloin on todennäköistä, että ulkopuoliselta voi ostaa varuillaanolon ja aurauksen halvemmalla kuin omaa kapasiteettia yllä pitämällä). On myös todennäköistä, että demografinen muutos vähentää päivähoidon kysyntää tulevaisuudessa, jolloin kaupungilla ei saisi olla omistuksessaan tyhjiksi jääviä päiväkoteja, vaan puskurina olisi yksityisten omistamia tai muuntokelpoisia tiloja

- palveluissa, joissa tuotetaan tunteina tai päivinä mitattavia palveluja, on syytä määritellä käyttö- ja täyttöastetavoitteita. Vastaanottoajat, päivähoitopaikat ja koulupaikat, joita kukaan ei käytä, ovat kaikkein kalleimpia; kokemuksen perusteella on mahdollista arvioida todennäköisyyksiä sekä palvelun käyttäjien että niitä tuottavan henkilökunnan poissaoloille. Sijaisten ohjaamiseen päivittäin oikeaan paikkaan tarvitaan tehokas hallintajärjestelmä

- rationalisointi- ja tietohallintohankkeissa olisi hyvä tehdä etukäteen täsmällinen yksityiskohtainen hankesuunnitelma ja laskelma siitä, kuinka paljon ja ketkä tekevät työtä toimintoon liittyvissä tehtävissä ennen uudistusta ja mikä on vastaavien resurssien käyttö uudistuksen jälkeen. Myös uudistuksiin tarvittava oma työ ja koulutus tulisi ottaa huomioon näissä laskelmissa. Näin pystytään haluttaessa realisoimaan laskennalliset säästöt, jotka muuten valuisivat muiksi ajankäyttötavoiksi. Tietojärjestelmähankkeisiin voi määritellä erityisen laatujärjestelmän. Siinä mm. tulisi varmistaa, että hanketta johdetaan jämäkästi ja että pilotointivaihe on melko nopeasti; jos projekti venyy liian pitkäksi, järjestelmän saaminen tuotantokäyttöön vaarantuu monimutkaistumisen vuoksi

- toimintoja tulisi evaluoida suunnitelmallisesti: ulkopuoliselta asiantuntijalta pyydetään arvio siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Evaluoinnista on hyötyä etenkin uudistusten jälkikäteisarvioinnissa, jossa niistä voi oppia uutta

- rakennushankkeiden hankesuunnittelussa piilee loukkoja, jos käyttäjä saa määritellä itselleen uuden rakennuksen kaikilla herkuilla. Hankesuunnittelun vetämisen tulisi olla tilapalveluja tuottavan hallintokunnan vastuulla, ja siihen tulisi sisältyä hankkeen taloudellisuuden arviointi. Jos tilaajahallintokunta määrittelee tiloille erityisvaatimuksia (joko rakentamisen tai korjaamisen yhteydessä), tulee sen sitoutua kattamaan näiden kustannukset sisäisellä vuokrasopimuksella (kuten yksityiseltäkin tiloja hankittaessa tehdään)

- määrärahojen ei tulisi loppua kesken juuri kriittisissä tehtävissä (kuten lisämäärärahoja haluavat virkamiehet joutuvat kertomaan), eikä kaikkea uutta toimintaa tule välttämättä rahoittaa kokonaan uusilla määrärahoilla. Priorisointi ja vanhoista vähemmän tärkeistä tehtävistä luopuminen edellyttää usein pakkoa

- käsitteellä ”tilinpäätösauto” viitataan inhimilliseen taipumukseen tyhjentää menomomentit vuoden lopun lähestyessä, jotta määrärahoja ei leikattaisi vastaisuudessa. Laskentajärjestelmästä kannattaakin ajaa hankintamenomomenttien kuukausivertailu: tammikuun menot ovat yleensä vähän keskitasoa alemmat, koska tammikuussa erääntyviä laskuja saatetaan maksaa edellisen vuoden lopulla. Joulukuun tulisi olla korkeintaan tämän verran vuoden keskitasoa korkeampi, ei kolminkertainen, jota myös on esiintynyt. Sektorikohtaisesti voivat menot painottua erityisesti johonkin hetkeen (esim. koulujen kirjahankinnat kesällä), mikä tulee ottaa huomioon. (Koulukirjat on muuten asiallista tilata elokuuksi eikä kesäkuuksi, koska näin säästetään pääomakustannus kahdelta kuukaudelta)

- asioiden käsittelyketjut on syytä kuvata, jotta nähdään mahdollinen tarpeeton pallottelu ja löydetään ne aikaindikaattorit, joita kannattaa seurata

- työilmapiiri vaikuttaa huomattavasti työskentelyn tuloksiin. Sitä tulisi seurata riittävän yksityiskohtaisella tasolla (yleensä esimieskohtaisesti), jotta ongelmakohdat löytyvät ja niihin voidaan puuttua

- osaeläkkeelle siirtyminen ei ole pelkästään asianomaisen ilmoituksen varassa, vaan kaupungilla voi olla sitä koskevia periaatelinjauksia (mm. tehtävien muutokset, työpisteiden ja –huoneiden tehokäyttö); osaeläke on työnantajalle suhteellisen kallis ratkaisu

- todennäköiseen työvoimapulaan voi varautua kehittämällä mahdollisuuksia tarjota eläkkeellä oleville työntekijöille keikkahommia (mikä vastaisi juhlapuheissa esiintyvää kehua ikääntyneiden työntekijöiden osaamisen arvokkuudesta). Eläköityjän kanssa voidaan tehdä ”optiosopimus”, joka sisältää muutakin yhteydenpitoa

- muuttojen yhteydessä voidaan pyrkiä kierrättämään kaupungin omistamaa irtaimistoa tai hankkia aina uusi kalusto; tästä saatettaisiin antaa ohjeet. Yhteisiä kaupungin sisäisiä standardeja tarvitaan myös esim. tietotekniikan, kaluston, autojen, kännyköiden yms. hankinnoissa, joissa hyödyn saajalla on taipumusta ekslusiivisimpiin vaihtoehtoihin. Julkishallinnon ei muutenkaan tule pyrkiä sellaiseen luksustasoon, jota yksityistalouksissa ei pidettäisi asiallisena. Tämä koskee niin hankintoja kuin rakentamistakin. Organisaation suhtautuminen säästämiseen ja taloudellisuuden etsimiseen riippuu siitä, noudateaanko näitä läpi koko linjan

- mobiilipalveluille kehittyy jatkuvasti uusia sovelluksia, joiden hyödyntämisellä voi olla säästövaikutuksia. Kehitystä tulee tietoisesti seurata ja pyrkiä käyttämään nopeasti hyväksi uudet mahdollisuudet

- virkamiehille voidaan usein delegoida päätösvaltaa, kunhan muistetaan, että asiantuntemuksesta ei ole hyötyä arvoarvostelmien tekemisessä, ja ne kuuluvat luottamushenkilöiden tehtäviksi

- kunnallisten luottamushenkilöiden toiminnassa on tehokkuuseroja. Esimerkiksi sähköpostin käyttö ja laajojen sähköisten tietovarantojen tarjonta nopeuttaa avointen asioiden selvittämistä ja vähentää perehtymättömyydestä aiheutuvia pöydällepanoja. Luottamushenkilöiden tietojärjestelmän kehittämisen tulisi sisältyä kaupungin tietohallintastrategiaan. Jos luottamushenkilöt ohjaavat järjestelmän kehittämistä itselleen hyödylliseksi, syntyy samalla johdon tietojärjestelmä

- paikallinen yhteistyö naapurikuntien ja muiden tahojen kanssa voi johtaa myös säästöihin. Esimerkiksi ympäristölaboratorioita on viime vuosina yhdistetty yli hallinnollisten rajojen (kunta, yksityinen, valtio, yliopisto). Pienten kuntien on usein halvempaa ostaa palveluja naapurilta kuin tuottaa niitä itse. Sama koskee yleensäkin marginaalisen lisäkysynnän tyydyttämistä

- varastoja ja arkistoja ei ole pakko pitää kaikkein kalleimmissa tiloissa, vaan niille riittää usein syrjäisempikin paikka, etenkin kun arkistoissa olevasta aineistosta yhä suurempi osa on käytettävissä internetin kautta

- kriittisiä ketjuja on vältettävä taloudellistenkin riskien vuoksi. Esim. rakennusvirhettä korjaamaan ei pidä laittaa sen tekijää eikä oikaisupyynnön käsittelijäksi alkuperäisen päätöksen valmistelijaa tai tekijää

- erityisesti tilinpäätöksissä mutta myös budjetoinnissa sisäisten veloitusten (mm. vuokrat) summien tulisi olla yhtä suuret meno- kuin tulopuolellakin. Näissä esiintyvät erot kertovat ongelmista kirjanpitojärjestelmässä

- luottamushenkilöt muuttuvat usein ajan kuluessa kaupungin tai valtuuston edustajista ao. yhteisön tai lautakunnan edustajiksi kaupungin suuntaan. Tällöin on aika siirtää asianomainen toiseen tehtävään

 

3. Sektorikohtaisia kysymyksiä
 

3.1. Yleishallinto ja yhteiset palvelut

 
- monet palvelut ovat kehittyneet hallintokuntakohtaisesti, ja tuloksena on kallista päällekkäisyyttä. Montako kirjaamoa kaupungilla esimerkiksi on ja montako se todella tarvitsee? 

- kunta ei välttämättä ole tehokas saatavien perinnässä, joten saatavat voidaan myös myydä ulkopuoliselle perintätoimistolle

- kaupungin puhelinjärjestelmän voi myös ulkoistaa. Data- ja puhelinliikennettä varten tarvitaan vain yksi verkko

- sähköinen asiakirjahallinta tuo säästöjä. Sähköisesti täytettävillä lomakkeilla voidaan korvata paperiversioita. Paperiton kirjanpito on tulossa laajemmin tuotantokäyttöön. Osa laskutuksestakin voidaan hoitaa paperittomana. Kopiointi korvaa usein sitä, että asiakirja ei ole saataville sähköisessä arkistossa

- koulujen, päiväkotien ja muiden laitosten ruokahuolto saattaa olla kehittynyt suunnittelemattomasti, ja samassa pihapiirissä saattaa olla useampiakin kuntakonsernin omistamia keittiöitä. Valmistuskeittiöt ovat kalliimpia kuin jakelukeittiöt ja tarvitsevat enemmän henkilökuntaa; kulloinkin pitää pystyä perustellusti valitsemaan paras vaihtoehto, joka saattaa olla myös palvelun ostaminen ulkopuoliselta. Ruokahuolto voidaan keskittää nettobudjetoiduksi yksiköksi tai liikelaitokseksi

- tietohallintoa kehitettäessä tulisi määrätietoisesti välttää yhden toimittajan loukkua (kesäkissa-syndrooma). Joskus olisi syytä katsoa myös, mitä muualla on jo tehty ja pohtia hyötyjä yhteensopivuudesta. Valinnat räätälöinnin ja valmisohjelmistojen välillä on syytä tehdä harkitusti ja asiantuntemuksella; käyttäjillä on taipumus suosia räätälöintiä, joka on yksiselitteisen kallista

- kaupungin tietojärjestelmien ylläpidon ulkoistamisen yksi säästö syntyy siitä, että omaa päivystystä ei tarvita, ja palveluntuottaja voi jakaa sen kustannukset kaikkien asiakkaittensa kesken. Tietojärjestelmien ulkoistamisella säästetään myös siksi, että ei tarvitse pitää yllä ajantasaista osaamista kaikista ohjelmistoista eikä etenkään vastata niiden yhteensovittamisesta päivitysten yhteydessä

- työasemat voidaan ulkoistaa, jolloin päästään todennäköisesti myös ympäristön kannalta optimaaliseen kiertonopeuteen. Näytönohjaus on pysynyt pitkään samanlaisena, joten näyttöjä ei ole tarvinnut uusia koneiden päivityksen yhteydessä. Tietokoneille on tarjolla kierrätystä

- mm. palkanlaskenta, taloushallinto, rekrytointi ja hankintojen tekeminen edellyttävät erityisosaamista, mutta niitä hoidetaan usein muun aivan toisenlaisen tehtävän yhteydessä. Ne sopivat keskitettäviksi siten, että tilaava hallintokunta yksilöi, mitä tarvitsee, ja tuottava hoitaa asian tästä eteenpäin päätösvalmiuteen saakka. Kallista lehti-ilmoittelua voidaan keventää käyttämällä internetiä esim. siten, että kaikki yksityiskohtaiset tiedot julkaistaan vain netissä

- luottamuselimellä ja virkamiehellä, joka päättää rahojen käytöstä, tulisi aina olla budjettivastuu, eikä saman määrärahan käyttöön oikeutettuja saa olla yhtä enempää. Jos menoihin sitoutumiseen oikeutetulla ei ole vastuuta niistä, on kyseessä ”moral hazard”. Tämän mukaan esim. koulujen menojen tulisi olla koulukohtaisesti budjetoituja

- logistisissa kustannuksissa on usein säästömahdollisuuksia, joita voidaan realisoida yhdistelemällä kuljetuksia. Tämä koskee niin henkilökuljetuksia (matkojen yhdistelykeskukset) kuin tavaroidenkin (esim. kaupungin sisäisten postikuljetusten ulkoistaminen). Sama henkilö voisi tuoda kotiin monia eri palveluja, jotka nykyisin on organisoitu eri kunnan hallinnonhaarojen, valtion, järjestöjen ja yritysten kautta

- kaupungin monistamoista on vähitellen kehittynyt kirjapainoja. On pidettävä huoli siitä, että määritellään, mitä palvelulta halutaan ja mikä tilataan ulkoa ja että tiedetään, mitä oma julkaiseminen maksaa ja miten sen kustannukset muodostuvat. Julkaisutekniikan kehittyminen (mm. print on demand) ja tietovarantojen siirtyminen internetiin muuttavat julkaisutoiminnan konsepteja. Myös kaupungin lehtimuotoisilla julkaisuilla tulee olla harkittu toiminta-ajatus, jonka toteutumista seurataan, esim. oikean tiedon levittäminen asioista, joiden perusteella äänestäjät muodostavat mielipiteensä kunnan asioiden hoitamisesta

- joskus hallintokunnilla on taipumus kilpailla mm. esitteillä ja toimintakertomusten näyttävyydellä, mistä seuraa tarpeettomia kustannuksia. Lisäksi kuntalaiset kyllä huomaavat, milloin julkaisun graafinen taso ylittää sen sisällön tason; virkamiesjohdon tulisi pitää huoli siitä, että ylilyöntejä ei esiinny

 

3.2. Sosiaali- ja terveystoimi

 
- sosiaali- ja terveystoimen tulisi toiminnassa ei tulisi hallintokuntarajan näkyä, koska asiakkaiden ongelmat kuuluvat usein molemmille sektoreille. Toimialojen hallinnollinen integrointi on tähän yksinkertaisin malli, joskin niiden koko tekee hallinnosta hankalaa. Käytännössä päädytään suurissa kaupungeissa aina palvelutuotannon alueellistamiseen, jossa näyttää piilevän se ongelma, että palvelutaso ja päätöksien linjaukset saattavat erilaistua kunnan eri osissa 

- kunnallisten sosiaali- ja terveyspalvelujen tutkimus- ja kehitystoiminta on Suomessa jäljessä eurooppalaisesta tasosta. Sillä on kuitenkin saatavissa säästöjä ja kevennettävissä työvoimapulasta aiheutuvia haittoja, joten esim. six packin olisi edullista rahoittaa hyötytavoitteista tutkimustoimintaa

- suurimmat kunnat noudattavat ilmeisesti varsin hyvin hankintalakia. Suuri puute on palvelujen tilaamisessa (lainvastaisesti ilman kilpailutusta) sairaanhoitopiiriltä; ne tulevat kilpailuttamisen piiriin heti, kun joku yrittäjä haluaa tehdä kilpailevan tarjouksen. Tämän vuoksi tulisi nopeasti kehittää järkevä tapa määritellä, mikä on se palvelu, jota kulloinkin tilataan (mieluummin tuloksia kuin suoritteita; hitaasta ja tuloksettomasta hoidosta ei pitäisi maksaa enempää kuin nopeasta ja tehokkaasta)

- sosiaali- ja terveyspalvelujen sisältö tulisi yksilöidä alan eri osapuolten yhteistoiminnalla siten, että kilpailuttamisessa voitaisiin viitata näihin yleisiin standardeihin, eikä niitä jouduttaisi kirjoittamaan erikseen jokaiseen tarjouspyyntöön ja sopimukseen. Analoginen esimerkki on rakennusala, jossa alan yhteistoiminnalla on luotu kattava kokoelma standardeja, laatumääräyksiä ja sopimusehtoja (ns. hyvä rakentamistapa). Myös kuluttajien kannalta olisi hyvä, jos esim. kodinhoito- ja palvelutalopalvelujen sisällölle olisi normitus ja sopimusmalleja; maallikon on vaikea osata ostaa palvelua ilman näitä

- diagnosointia kannattaa vertailla: paikalliset erot voivat olla hyvinkin suuria, paljon suurempia kuin erot sairastavuudessa

- hoitojen kustannukset tulisi laskea kokonaisuuksina (esim. drg-luokituksen mukaan) alusta loppuun saakka, ei pelkästään suoritteina, joiden määrä vaihtelee tapauksittain. Näin päästään ohjaamaan tuotantojärjestelmää siten, että huonoimmat metodit ja hoitovirheiden kasaumat karsiutuvat pois. Hoitotuloksia tulisi arvioida

- terveydenhuollon päivystysvastaanotossa on hyviä kokemuksia mallista, jossa kunta vastaa päivystystoiminnasta sairaalapiirin sairaalan tiloissa

- päivystysvastaanotossa olisi hyvä seurata, kuinka suuri osa potilaista on tullut oikeaan paikkaan (eikä esim. ajanvarausvastaanotolle tai jäänyt kotiin potemaan flunssaa); eräässä selvityksessä saatiin tulokseksi 10 prosenttia. Tosipotilaiden hoito ja muiden ohjaaminen pois edellyttävät osaamista

- lääkäreiden työajasta kuluu liikaa muuhun kuin potilaan hoitamiseen. Potilastietojärjestelmän tulisi olla lääkärin työaikaa säästävä. Turhat potilaat tulisi ohjata pois lääkärin vastaanotolta, ja lääkärintodistusten kirjoittaminen tulisi rajoittaa oikeisiin sairauksiin. Perusterveydenhoidossa on pieni joukko ”heavy usereita”, joilta puuttuu lääketieteellinen ongelma ja jotka tarvitsevat ensi sijassa juttuseuraa. Nämä tulisi voida karsia pois lääkärin työaikaa käyttämästä

- kotisairaalatoiminnalla voidaan joissain tapauksissa korvata kustannustehokkaasti laitoshoitoa, joten sen edistämisestä tulisi olla suunnitelma

- yksityissektorilla yleis- ja erikoislääkärivastaanotot ovat samassa yksikössä. On mahdollista, että kunnat ottavat itse hoidettaviksi sellaisia sairaanhoitopiirin palveluja, joissa päästään tällä tavoin parempaan kustannustehokkuuteen

- kuvantamisessa ja laboratoriotutkimuksissa on esiintynyt hallintorajasta aiheutuvaa tuhlausta: kunnan terveydenhuollon hankkimat potilastiedot eivät kelpaa sairaalapiirin lääkäreille, vaan kokeet ja kuvaukset toistetaan. Tämä on voitu välttää mm. yhdistämällä nämä oheispalvelut. Digitalisointi yksinkertaistaa ja edullistaa kuvantamista

- nettineuvolalla on todennäköisesti säästövaikutuksia, ja se parantaa palvelutasoa

- omaishoito saa aikaan suuria säästöjä, ja sen käyttöä tulisi pyrkiä edistämään

- välttämättömien sijaisten hankinta edellyttää nopeaa toimintaa monessakin palvelussa. Sijaispooli on eräs käytössä oleva ratkaisu; on joka tapauksessa syytä järjestää sijaistaminen tietoisesti eikä vain ad hoc

- toimeentulotukimenoja olisi hyvä seurata lain pykäliä vastaavalla luokituksella. Harkinnanvaraisen toimeentulotuen myöntämisperusteiden tulisi olla yhtenäiset, ja niiden toteuttamista tulisi seurata. Ei ole tarkoitus, että harkinnanvaraista tuella katettaisiin pitkään asumismenoja, vaan asiakasta tulisi ohjata siirtymään asumistukinormien mukaan kohtuulliseen asumiseen (myös seurantakohde). Työttömälle maksetun harkinnanvaraisen tuen sijaan olisi usein sekä saajan että maksajan kannalta parempi tarjota työtehtävää, josta saisi vastaavat tulot; tämä edellyttää järjestelmää tarjottavien tehtävien keräämiseen ja rahoituksen siirtämiseen toimeentulopuolelta ao. hallintokunnalle

- palvelutalokonsepti näyttää kehittyvän asteittain siihen suuntaan, että tietystä tukikohdasta tarjotaan palveluja lähiympäristöön (ei pelkästään yhteen taloon). Samaan aikaan kiinteistönpidon puolella kehittyy keskitetty Help Desk –toiminto, joka voitaisiin integroida itse viestien vastaanoton ja toimijalle välittämisen osalta mihin tahansa muihin palveluihin. Pitemmän päälle asiakas saattaa saada kaikki asiansa hoidettaviksi saman puhelinnumeron tai sähköpostiosoitteen kautta; päivystyskustannus jakautuu useammille maksajille, kun tarvitaan vain yksi piste maata kohti

- päivähoidon eri tuottamistapojen (päiväkoti/perhepäivähoito; kunnallinen/yksityinen) tuotantokustannukset ovat hyvin erilaisia. Ne olisi syytä laskea ja suunnitella palvelujen tarjontastrategia sellaiseksi, että kaupungin kustannukset jäävät mahdollisimman pieniksi. Esimerkiksi perhepäivähoidon tulisi olla sekä hoitajille että vanhemmille edullisempaa kuin päiväkotihoito. Kunnallinen kotihoidon tuki voidaan ymmärtää porkkanaksi, jolla lapset saadaan päiväkodeista kotiin aiheuttamasta kaupungille suurempia kustannuksia

- palveluseteleillä voidaan lisätä joustoa ja siirtää päätösvaltaa asiakkaille

- internetissä on uusmaalaisille pien- ja mikroyrityksille Elias-tori eli yrittäjien kontaktiportaali. Asiakas voi sen avulla hakea palveluntoimittajia postinumeroalueen perusteella ja saada näiden yhteystiedot ja palveluhinnat. Tämä soveltuu hyvin pienpalveluihin (lastenhoito, siivous, ikkunoiden pesu, pikkuremontit, puutarhatyöt, lumenluonti yms.), jotka voivat osaksi myös täydentää ja korvata kunnan palveluja. Yhden hengen yrityksen kannalta internet on ainoa toimiva markkinointitapa; ei voi samaan aikaan toteuttaa palvelua ja päivystää odottamassa uusia tilauksia. Tukemalla tällaista portaalia voi kunta siirtää palvelujen toteuttamista yksityisektorille

- jonottaminen leikkaukseen aiheuttaa joissain tapauksissa suuremmat julkiset menot kuin itse leikkaus ja siihen liittyvä hoito. Olisi pyrittävä siihen, että jonotuskustannuksiin saatavilla olevia varoja voitaisiin käyttää jonojen lyhentämiseen

- kunnan vahvistaessa elatussopimuksen on merkitystä sillä, kuinka paljon katsotaan elatusvelvollisen tarvitsevan itse tuloistaan. Jos tämä summa on kohtuuttoman suuri, kunta saattaa joutua maksamaan perheelle lisätukea, jonka elatusvelvollinen olisi hyvin pystynyt suorittamaan

- kunnan palvelujen tulisi olla joustavia, ei määrämuotoisia paketteja. Jos esimerkiksi vanhus ei juuri nyt tarvitse apua, ei sitä tulisi järjestää, vaikka onkin se sovittu päivä viikosta

3.3. Opetus- ja kulttuuritoimi

 
- kaikki opetusmenetelmät ja opettajat eivät ole yhtä hyviä. Oppimistulosten arviointi auttaa selvittämään, mitkä menetelmät antavat parhaat tulokset. Tämä on todennäköisesti tehokkain tapa nostaa tuottavuutta kouluissa 

- kouluissa on löydettävä oikea tasapaino erityisopetuksen integroinnissa – sekä taloudellisesti että oppimistulosten kannalta. Jos normaaliluokissa on liian heikosti menestyviä erityisoppilaita, tämä haittaa muiden oppimista. Koulunkäyntiavustajista saatava hyöty vaihtelee tilanteen mukaan; toivottavasti tutkimustoiminta tuottaa tuloksia siitä, milloin ja millaista hyötyä avustajista on

- kouluille on jaettava rahat oppilasmäärien eikä perusopetusryhmien perusteella, jotta kouluilla on intressi pyrkiä taloudelliseen ryhmäjakoon eikä mahdollisimman suureen POR:ien lukumäärään

- jokaisella koulurakennuksella ei tarvitse olla omaa rehtoria, vaan haitalliset hallinnolliset rajat tulee poistaa; ajatuksellisesti voi lähteä siitä, että kunnassa on yksi koulu, jonka sisälle luodaan vain tarpeelliset hallinnolliset rajat. Etenkin vähemmän valittujen aineiden opetusta tukee, jos oppitunnit voidaan koota useammasta koulu(rakennukse)sta

- avustettavien kulttuuri- yms. toimintojen toteuttajien kanssa tulisi tehdä sopimus, jolla varmistetaan, että toinen osapuoli ei toimintaansa laajentamalla saa aikaan ylimääräistä tappiota, jonka maksajaksi kaupunkia sitten jälkikäteen haetaan. Avustusta ei myönnetä yhteisöille, jotka eivät osaa hoitaa talouttaan

- kirjastotoimen ja koulukirjastojen välille saattaa olla löydettävissä synergiaa, samoin musiikkioppilaitosten ja koulujen musiikinopetuksen

- kirjastotoimen strategia on syytä määritellä kuntatasolla, koska uudet mahdollisuudet ovat hiljalleen vähentäneet perinteisen kirjastotoimen osuutta ilman, että tätä olisi välttämättä harkittu kokonaisuuden kannalta. Muuttujia ovat hankintojen painottaminen erityyppisiin kirjoihin ja muuhun aineistoon, kirjastojen hajauttaminen ja keskittäminen sekä aukioloajat

- liikuntatoimen strategiassa on järkevää kohdentaa erityistä panostusta siihen kuntalaissegmenttiin, joka tällä tavoin saadaan harrastamaan säännöllistä liikuntaa, koska tästä on eniten positiivisia seurausvaikutuksia. Huiput ja huipulle aikovat liikkuvat joka tapauksessa muutenkin

- nuorisotoimelle tarvitaan strategia, joka kattaa kaiken sen, mitä kunnalla on nuorison suhteen intressiä tehdä. Nuorisotoimi ei voi olla pääosin nuorisotilojen tarjoamista pienelle vähemmistöryhmälle, mihin ajaudutaan ilman strategista ajattelua. Voi olla, että harkinnan jälkeen huomataan nuorisotoimen kuuluvan pikemminkin sosiaalitoimen yhteyteen kuin sivistyssektorille

- aikuisten harrastustoiminnan tukemisen tarkoituksenmukaisuutta kannattaa aina harkita erillään nuorisolle annettavasta tuesta, koska yleensä harrastuksista joutuu maksamaan

- mm. koulutilojen käyttöä harrastustoimintaan edistää, jos iltakäyttö siirretään tilahallinnon päätettäväksi (tämä edellyttää vastaavaa järjestelyä sisäisten vuokrien ja siivouskulujen kohdentamisessa); rehtorin intressissä ei välttämättä ole mahdollisimman suuri ulkopuolinen käyttö

- vanhempien aktiivisuutta hyödynnettiin yksityisoppikoululaitoksen aikaan selvästi enemmän kuin nykyisin. Voi olla, että tarvitaan kuntatason ohje siitä, mihin kaikkeen vanhempia voitaisiin pyrkiä käyttämään koulutasolla (siltä varalta, että koulu itse suhtautuu kielteisesti siihen)

- kaupungit voisivat toteuttaa e-oppimisen ympäristöjä internetiin vapaasti käytettäviksi ja kopioitaviksi. Samaa asiaa ei kannata kustantaa julkisin varoin useampaan kertaan

- usein on edullisempaa järjestää liikuntatoimen laitosten (liikuntahallit, venesatamat, golfkentät yms.) rakentaminen ja operointi siten, että kaupunki antaa näihin tukea yksityiselle järjestölle. Joissain tapauksissa tuki jää lainan takaamiseen. Vapaaehtoinen järjestötoiminta mobilisoi merkittäviä henkilö- ja taloudellisia resursseja ja johtaa taloudellisempiin ratkaisuihin
  

3.4. Ympäristö- ja tekninen toimi

 
- kunnan omistamat kiinteistöt on syytä koota kiinteistösalkkuun, jossa jokaiselle on määrätty arvo. Vaihto-omaisuus, kehitettävä omaisuus ja käyttöomaisuus erotellaan salkussa

- maanhankinta ja –myynti voidaan budjetoida nettobudjetointina, koska tämä sopii paremmin toiminnan luonteeseen. Voidaan myös jopa tehdä sopimuksia kunnallistekniikasta luovutettavien tonttien lukuun, jotta ei jouduta tumput suorina odottamaan kunnallistekniikkarahojen tuloa kaupungin budjettiin

- tilapalvelussa tilaaja-tuottaja-malli tarkoittaa, että kiinteistöillä on omistajana tilapalvelu, joka rakennuttaa, ottaa vuokralle ja ylläpitää tiloja, joita käyttäjähallintokunnat ovat vuokralla. Korjaukset katetaan vuokrissa perityillä poistoja vastaavilla osuuksilla (eikä lainata taseesta). Vuokrasopimusten tulee olla riittävän sitovia, jotta hallintokunnat eivät kevytmielisesti luovu tiloista, jotka niille on suurin vaivoin hankittu tai kunnostettu. Tilapalvelu kilpailuttaa mm. korjaukset ja siivouksen. Yhdestä omistajasta on sekin etu, että tiedetään, kuka ainoastaan saa antaa kiinteistöjen käyttöä koskevia lupia

- ottamalla käyttöön sisäiset vuokrat tehdään tosiasialliset kustannukset näkyviksi myös tilaajahallintokunnalle. Uusien rakennusten vuokra määräytyy tällöin niiden hankintakustannusten mukaan. Poikkeuksia joudutaan tekemään rakennustaiteellisesti arvokkaiden rakennusten suhteen; saneerauskustannusten sijasta vuokran perustana on järkevämpää pitää alueella vallitsevaa vuokratasoa. Myös kaavoitetuista, rakentamattomista tonteista voidaan periä vuokraa ne varanneelta hallintokunnalta, jos tällä vältetään liiallisten varausten ylläpitoa. Kaupunki voi periä vuokraa antaessaan maata mm. katualueelta rakennustyömaiden osaksi; tilaaja-tuottajamallissa tämä koskee myös kaupungin omia töitä

- kunnallisten vuokra-asuntojen tuotannossa kannattaa ohjelmoida asuntokoot asumistuen väljyysnormien perusteella (37, 57 ja 77 neliötä), jotta kaupungin maksettaviksi (toimeentulotukena) ei tule normien ylittäviä vuokria. Uusien vuokra-asuntojen jaossa voidaan suosia vanhoja hyviä asiakkaita eikä sijoittaa kaikkein pienituloisimpia ruokakuntia (uusia hakijoita) kaikkein kalleimpiin taloihin. Nykyisiltä vuokralaisilta ja asunnonhakijoilta kannattaa kysyä, millaisia asuntoja he haluavat; ei kannata rakentaa epäkurantteja asuntoja, koska jonain päivänä ne eivät enää kelpaa. Todennäköisesti pientaloasuntojen osuus uustuotannossa on toivottua tasoa alempi

- kaikki kunnan vuokra-asunnot kannattaa sijoittaa samaan yhtiöön, jolloin vuokriin sisältyvä pääomakustannus voidaan jyvittää oikeudenmukaisesti. Tällä on se sivuvaikutus kaupungin talouteen, että vuokrantasaus yleensä alentaa korkeimpia vuokria, joiden maksamiseen kunta joutuu osallistumaan harkinnanvaraisen toimeentulon kautta. Neliövuokrat tulisi porrastaa myös asuntojen sijaintikerroksen ja neliömäärän perusteella

- vuokra-asuntojen pitäminen kunnossa jatkuvasti ja korjausten suunnitelmallinen jaksottaminen tulee noin kolmanneksen halvemmaksi kuin helpompi ja suositumpi vaihtoehto, jossa koko talo pannaan remonttiin peruskorjauksen vuoksi. Korjaussuunnittelun tulisi perustua riittävän yksityiskohtaiseen analyysiin: ei pidä korjata sellaista, mikä ei korjausta kaipaa. Suuria huoneistokohtaisia eroja on käytännössä esim. ikkunoissa, keittiön kaapistoissa, lattioissa ja seinäpinnoissa. Lisäksi yksittäisissä asunnoissa on saatettu tehdä jo korjauksia, esim. kylpyhuoneremontteja, jotka ovat riittäviä

- päällekkäisiä ja rinnakkaisia toimintoja saattaa esiintyä mm. kadunrakennuspuolella, viherpalvelussa, metsien hoidossa ja urheilualueiden ylläpidossa, joissa eri hallintokunnat ovat kehittäneet itsenäisesti omia toimintojaan. Virkaluettelosta ei pitäisi löytyä liikaa samoja nimikkeitä eri hallintokunnista

- kaupungin itse toteuttamissa talon- ja kunnallistekniikan rakennushankkeissa on syytä järjestää itselle luovutus, jossa tarkastetaan, että suoritus vastaa asetettua vaatimustasoa

- kunta on hyvä monissa asioissa, mutta ei kaikissa. Näissä muissa kannattaa hyödyntää alan yritysten parempaa osaamista ja jakaa tästä syntyvät taloudelliset edut näiden kanssa. Kunnan rakennushanke voidaan ulkoistaa jopa siihen asteeseen, että kunta järjestää kouluun oppilaat ja opettajat, ulkopuolinen palveluntuottaja tilat, ateriapalvelun, vartioinnin ja siivouksen. Yksityisen on erityisesti helpompi hoitaa virka-ajan ulkopuolella tapahtuvaa tilojen käyttöä. Lisäksi takuukorjaukset menevät tässä mallissa toteuttajan piikkiin ja investointi näkyy pelkästään vuotuisina kustannuksina tilinpidossa

- virkamiesjärjestelmälle on ominaista, että virheitä ei kaivella. Kunnan rakennuksia joudutaan korjaamaan suunnitelmien virheellisyyden, valvonnan puutteellisuuden ja rakennusvirheiden vuoksi. Tällöin olisi tärkeää, että virheen syyt selvitetään ennen korjaamista, jotta niitä ei toistettaisi ja että erityisesti niiden tekijä ei tekisi niitä uudelleen

- rakennushankkeiden hankesuunnittelussa on pidettävä huoli siitä, että rakennus suunnitellaan tulevaisuuden, ei menneisyyden, käyttöä varten. Etenkin sairaaloiden konseptit ovat muuttuneet suuresti viime vuosikymmeninä ja muuttuvat vastaisuudessakin

- jos urakkatarjouksia ei osata laatia kyllin hyvin, joudutaan tilaamaan lisätöitä rakentamisen aikana. Tämän mittarina voidaan käyttää lisätöiden suhteellista osuutta lopullisista kustannuksista. Lisätöitä ei voi kilpailuttaa, vaan urakoitsija voi niistä vaatia hyvän katteen. (Sama sopimustekniikan hallitsemattomuus voi ilmetä myös konsulttisopimusten laajentamisena työn kuluessa.)

- kunnan sisäiset lausuntopyynnöt kaavaluonnoksista voidaan korvata esittelytilaisuudella ja sen pöytäkirjalla

- väestörakenne on asuntorakenteen funktio. Kuntasuunnittelussa voidaan ottaa kantaa siihen, mihin suuntaan kunnan väestörakennetta kehitetään; se kehittyy joka tapauksessa kaavoituksesta tehtyjen päätösten seurauksena

- asemakaavoituksessa on vältettävä ratkaisuja, jotka myöhemmin poikivat kunnalle menoja. Vaikeat perustamisolot, louhinnat, monitasopaikoitus, lumenajo, hankalasti hoidettavat viherkaistat ja yleensäkin viherrakennettavat alueet ovat näitä. Etenkin autopaikkojen rakentaminen kansipaikoituksena tai pysäköintilaitoksessa voivat nostaa olennaisesti kaupungin omien palvelujen tuottamishintaa sekä asumis- ja sitä kautta toimeentulotukimenoja

- vapaapalokuntia hyödyntämällä voidaan saada säästöjä ja samalla tietysti osoittaa arvostusta kansalaistoiminnalle. Tämä saattaa edellyttää erityisiä diplomaattisia kykyjä

- joukkoliikennestrategiassa on syytä määritellä palvelutasotavoitteita, jotta kuntalaiset ovat samanveroisessa asemassa. Matkustajamäärien seurannan pohjalta voidaan reagoida sekä tavoitetason alituksiin että ylityksiin; kuormitukselle tulisi myös määritellä kestävän kehityksen kannalta minimiarvo

- tonttien luovutusta uusilta alueilta hidastaa usein se, että kunnallistekniikkaa ei pystytä rahoittamaan budjetinkautta. Voidaan kuitenkin päättää erilaisista järjestelyistä, joilla tulevia myyntituloja vastaan voidaan käyttää rahaa etukäteen kunnallistekniikan rakentamiseen, jopa alueen suunnitteluun