Mikä ei muuttua saa

Joskus sata vuotta sitten alettiin huolestua siitä, että Helsinki hukkuisi aikanaan hevosenlantaan. Väestö- ja liikenne-ennusteet kun antoivat tällaisen tuloksen. Tämä on hyvä esimerkki trendien ekstrapoloinnin riskeistä; laadulliset muutokset pitää keksiä erikseen, vaikka laskelmat sinänsä olisivat oikeat.

Uudenmaan liitto laatii maakuntakaavoituksen pohjaksi suunnitelmia. Käsittelyssä on maakuntasuunnitelman 2033 luonnos. Siitä on mielenkiintoista poimia yllä olevan kaltaisia esimerkkejä, jotka ovat laajalti levinneet julkiseen keskusteluun.

Eliniän odotus pitenee noin kolme kuukautta vuodessa. Naiivi olettamus on, että lisävuodet tulevat vanhuuteen, loppumetreille. Todellisuudessa ne kuitenkin ovat normaalin toimintakyvyn vuosia. On todennäköistä, että henkilöidenttinen hoidon tarve ei edes kasva. Elämme terveempinä pitempään. Viime kevään eläkeikäkiistassa hallitus esitti itse asiassa alimitoitetun tavoitteen työurien pitenemiselle: se merkitsisi työeläkkeiden kertymän ja tason laskua. Liekö sitten laiskuutta vai laskutaidottomuutta, kun media, ay-väki ja oppositio eivät tätä hoksanneet vaan pitivät sitäkin jo mahdottomana.

Eläkematematiikan kannalta lisävuodet näyttävät hankalilta. Eläkkeen ansainta- ja nautintavaiheen suhde on suunnilleen 3:1. Työeläkkeisiin alkaakin pian vaikuttaa korjauskerroin, joka ottaa eliniän pitenemisen huomioon. Jos haluaa tulevaisuudessa päästä tämän päivän eläkekertymän tasoon, tarvitsee työskennellä kymmenen viikkoa pitempään jokaista sellaista vuotta kohti, jotka nyt uupuvat 65 vuodesta.  

Naiivi tapa laskea työssä käyviä sisältää oletuksen, että tämä eläkeleikkuri ei laisinkaan vaikuta työurien pitenemiseen.  Tämä on epätodennäköistä. Ei siis enää ole hyödyllistä otaksua yli 65-vuotiaiden olevan järjestään työelämän ulkopuolella eikä myöskään laskea työpaikkojen määriä ja työllisyysastetta tämän pohjalta.

Viikkoa ennen juhannusta Suomessa tehtiin ilmeisesti tärkeä ennätys, jota ei edes noteerattu. Junalakon seurauksena etätyössä olevien osuus työvoimasta käväisi tähänastisessa huipussaan. Yhä suurempi osa työtehtävistä on hoidettavissa mobiilisti tai etänä. Kokousvideoyhteydet luovat jo illuusion katsekontaktista ja muutenkin läsnäolosta. Kun nyt kysytään, kenelle voidaan antaa lupa olla etätyössä, vaihtuu asetelma siihen, kenen on pakko tulla työpaikalle.

Joukkoliikenne ja yhdyskuntarakenne ovat pitkälti muodostuneet teollisuusyhteiskunnan konseptin mukaan. Kaikki menevät työpaikoilleen aamulla samaan aikaan ja palaavat kotiin jälleen samaan aikaan. Kun liukuhihna käynnistyy kuitenkin vain harvalla työpaikalla, jousto kasvaa. Työpäivän ei tarvitse olla kahdeksantuntinen eikä työviikon viisipäiväinen.

Työmatkojen osuus on jo nyt verrattain pieni matkojen määrästä. Silti se vaikuttaa keskeisesti sekä joukkoliikenteen suunnitteluun että kustannuksiin. Siksi on kaikille edullisinta vähentää liikkumisen tarvetta, mikä on helpoiten tehtävissä irrottamalla työtehtävät tietystä ajasta ja paikasta.

Naiivissa suunnittelussa ei oteta huomioon työn luonteen muuttumista. Suunnitellaan vain yhä enemmän liikennekapasiteettia. Se, että Helsingissä liikenne on jo vähentynyt, on ristiriidassa suunnitelmien kanssa eikä sitä voida analysoida tai ottaa huomioon. Laput ovat silmillä myös siten, että muuta kuin työmatkaliikennettä ei oteta mukaan liikennepoliittisiin pohdintoihin. On turvallisempaa ajaa suunnitelmallisesti metsään kuin kuin ymmärtää reaalimaailman todellista kehitystä.

Asuntokysyntää voi ennustaa mm. demografisesti ja kansantaloudellisesti. Demografisessa lähestymistavassa lasketaan ruokakuntien muutos ja saadaan tästä tulokseksi asuntojen tarve. Taloudellisessa mallissa taas seurataan kulutuksen kasvua ja asumiskulutuksen osuuden muutosta (asumiskulutuksen osuus kasvaa tietysti elintason noustessa, vaikka ajattelematta luulisi päinvastaista). Tällä tavoin saadaan asumiseen käytettyjen eurojen määrä, joka suhdanteesta riippuen johtaa erilaiseen asuntokysyntään. On selvä, että demografisella mallilla ei osuta oikeaan muutoin kuin sattumalta, koska rahaton ruokakunta ei osta asuntoa edes tarpeeseen, kun taas äveriäs saattaa pitää hallussaan vain vähäisellä käytölläkin olevaa asuntoa.

Naiivissa suunnittelussa käytetään demografista mallia, jolle on yks hailee, onko menossa lama vai korkeasuhdanne; eivät ne laskettuun asuntojen tarpeeseen vaikuta. Alalla toimivat ovat kyllä huomanneet viime vuoden aikana jonkinlaista muutosta.

Asuntomarkkinat ovat sekä paikalliset että segmentoidut. Asunnontarvitsija etsii tietyntyyppistä ja –hintaista asuntoa. Helsingin seudun asutus on levinnyt suunnittelemattomasti kehyskuntiin siksi, että pientalotontteja ei ole ollut riittävästi tarjolla pks-kunnissa eikä kaavoitettuina kehyskunnissakaan. Talotyyppi on varsin keskeinen muuttuja asuntomarkkinoilla. Se korreloi lisäksi asunnon koon kanssa; kerrostaloasunnot ovat keskimäärin karvan alle 60 neliömetriä, kun taas uusien pientaloasuntojen keskikoko on kasvanut jo yli 130 neliön.

Täytyy varmaan mennä pimeään komeroon ja tukkia korvansa, ettei huomaa ihmisten tekevän aivan erilaisia valintoja asuntomarkkinoilla. Naiivissa suunnittelussa se onnistuu: asuntotuotanto on pelkkiä kokonaistuotannon määriä. Suunnittelijaa ei voisi vähempää kiinnostaa, kuinka suuri osa kysynnästä kohdistuu pientaloihin ja kuinka suuri kerrostaloihin (rivitalot ovat lähinnä läpikulkuvaihetta edellisten välillä). Kaavoituksessa joudutaan kuitenkin ero jo tekemään. Sielläkin jotkut pystyvät uskottelemaan itselleen, että (pieniä) kerrostalohuoneistoja rakentamalla saadaan alueen asukkaiksi nuoria lapsiperheitä.

Ihmisten päivittäisostoskäyttäytyminen on kehittynyt siten, että valikoimalla ja hintatasolla on suuri merkitys ostospaikan valintaan. Yli puolet kauppamatkoista ohittaa sen lähikaupan, jonka puolesta puhutaan niin kauniisti. Suurissa yksiköissä on valikoimaa, ja volyymit tuovat hintaetua. Kertaostokset ovat tulleet yhä painavammiksi, joten autoa tarvitaan niiden kuljettamiseen.

Kehitys on looginen, mutta siinäkin on sopiva rako muutokselle. Nykyisin asiakkaat kulkevat oikeastaan liikkeen varastossa, mihin hukkautuu aikaa. Hävikki ja myymälän neliökustannukset ovat myös tarpeettoman suuret. Mitä tekniikan kehitys siis tarjoaa kehittämisvaihtoehdoksi?  

Joissain apteekeissa on jo varastorobotti. Se hakee pyydetyt lääkkeet ja pitää niistä samalla kirjaa. Vastaavan ratkaisun voi soveltaa päivittäistavarakauppaan: asiakas ilmaisee, mitä tuotteita haluaa, vaikkapa näytekappaleiden perusteella, ja robotti hakee ne kassahihnalle. Itse asiassa robotti voi myös rahastaa ostokset, joten kassojakaan ei tarvita. Tämä ratkaisu sopii tosin hyvin vain bulkkituotteisiin; tuoretuotteet on parempi asiakkaan itse valita, myös kauppiaan kannalta.

Nykyinen maankäytön suunnittelu käyttää kuitenkin myymäläpinta-alaa keskeisenä muuttujana. Suurmyymälöiden rakentamista rajoitetaan neliöpohjaisesti; mitäpä jos jonain päivänä itse myymälän tarvitsema tila pienenee dramaattisesti ja varaston kasvaa?