Futiksessa hitaampi pelaaja roikkuu toisten paidoissa

Helsingin ylipormestari Jussi Pajunen tuli loppuviikosta esiin kahdella ehdotuksella. Hän ensinnäkin esitti, että Helsingin kaupunki ottaisi strategiseksi päämääräkseen pääkaupunkiseudun muiden kaupunkien yhdistämisen Helsinkiin. Toinen ehdotus koski Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin purkamista pienemmiksi yksiköiksi.

Ensimmäinen asia, joka ulkopuolista kummastuttaa, on se, että ylipormestari Pajunen on kaupunginhallituksen alainen kunnallisvirkamies, joka kuitenkin heittää esiin merkittäviä aloitteita. Molemmat esitykset kuuluvat niihin asioihin, joita varten kunnallisvaaleissa valitaan luottamushenkilöt, joiden tehtävänä on johtaa kaupunkia. Ennen ylipormestaria tulee järjestyksessä kaupunginhallituksen puheenjohtaja, jolle konsernihallintoa koskevat linjanvedot paremmin kuuluvat. Ylin luottamushenkilö taas on kaupunginvaltuuston puheenjohtaja; valtuuston ohitse ei tärkeitä asioita viedä julkisuuteen.

Medialla näyttää olevan sama väärä käsitys kunnallisesta tehtävienjaosta. Kommentteja Pajusen ehdotuksiin kysyttiin naapurikaupunkien kaupunginjohtajilta, vaikka näillä ei ole yhtään ääntä kaupunginhallituksessa, joka vastaa kaikista linjanvedoista. Eipä silti, valtiovalta on myös usein unohtanut, että kaupunginjohtajat eivät ole mitään Amerikan mallin mukaisia pormestareita vaan kaupunginhallituksen päätöksiä käytäntöön vieviä virkamiehiä.

Pääkaupunkiseudun kuntien valtuustot päättivät viime kesänä yhteiskokouksessaan, että yhteistyötä jatketaan ja että mihinkään selvitykseen kuntien yhteenliittämisestä ei ole tarvetta. Helsinkiläisten nauttima luottamus muiden kuntien piirissä riippuu siitä, kuinka hyvin he pystyvät pysymään tässä yhteisessä päätöksessä.

Toinen huomiota herättävä seikka ehdotuksissa oli, että niiden perustelut ovat päinvastaiset. Kaupunkien yhdistämisellä haluttaisiin saada säästöjä ja HUSin pilkkomista taas perustellaan sillä, että se on liian suuri ja tämä olisi sen ongelmien taustalla.

Mikään selvitys tai seudun kuntien nykyiset palvelujen tuotantokustannukset eivät tue käsitystä, jonka mukaan kunnan koon kasvattaminen yli 30 000 asukkaan toisi säästöä yksikkökustannuksiin. Päinvastoin suuresta koosta seuraa hallintoon lisää portaita ja velvoite pitää palvelut yhdenveroisina yksiköittäin ja alueittain. EVAn raportissa viime syksyltä vertailtiin kuntia (Espoo oli kuntalaisen kannalta Suomen paras kunta), ja eräänä sivukommenttina todettiin julkistamistilaisuudessa, että jos Vantaa ja Helsinki liitettäisiin yhteen, voitaisiin päästä usean sadan miljoonan euron vuosisäästöihin – jos otettaisiin käyttöön Vantaan toimintamallit. On kuitenkin vaikea kuvitella, että joku helsinkiläinen valtuutettu uskoisi, että Vantaalla osataan hoitaa jokin asia paremmin kuin Helsingissä ja että siitä kannattaisi jopa ottaa oppia. Siksi todennäköisempi seuraus yhdistämisestä olisi, että Vantaan hyvät käytännöt korvattaisiin Helsingin tavalla toimia ja tuhlattaisiin joku sata miljoonaa lisää vuosittain, hyötymättä siitä mitään.

HUS on sikäli yksinkertaisempi organisaatio kuin kaupunki, että sillä on vain yksi päätehtävä, ihmisten parantaminen. Vaikka HUS on selvästi suurin sairaanhoitopiiri, sen palvelut eivät ole halvempia kuin muiden; suuresta koosta ei ole saatu irti hyötyä.

HUSin organisaatio jäi aikoinaan kehityksestä jälkeen. Päätösvalta ja vastuu eivät olleet samoilla henkilöillä, mikä näkyi sitten liberaalissa budjettien ylittämisessä ja resurssien tuhlauksessa. HUS-konserniin on myös pystytetty erillisorganisaatioita, jotka kilpailevat markkinoilla yksityissektorin kanssa; tätä eivät luottamushenkilöt olisi saaneet antaa tehdä (eikä EUkaan hyväksy). Kunnille ei esimerkiksi tulisi mieleenkään perustaa omaa pesulaa.

Viime syksynä kiisteltiin HUSissa johtajanpaikoista. Ylin johto voi vaatia alaisiltaan joko tuloksia tai sitä, keitä nämä valitsevat omiksi alaisikseen.  Nyt HUSin hallitus käveli toimitusjohtajan yli (työntekijöiden painostuksen tuloksena), mitä ei pitäisi koskaan tehdä.

Pajunen viittasi ”Tammisaaren synnytyksiin” yhtenä perusteluna pilkkomiselle. HUS on viime aikoina poistanut päällekkäisyyksiä keskittämällä toimintojaan. Synnytystenkin osalta on kyse siitä, kuinka monessa paikassa tulee pitää yllä ympärivuorokautista valmiutta ottaa vastaan synnyttäjiä. Länsi- ja Itä-Uudellamaalla heitä on melko vähän, joten olisi taloudellisesti järkevää sulkea pienimmät yksiköt. Luottamushenkilöiden on tätä vaikea niellä. Ongelma ei poistuisi HUSin pilkkomisella, vaan se tarkoittaisi uusien päällekkäisyyksien luomista, Helsingin vain ei tarvitsisi enää niitä välittää, jos jokainen alue myös kustantaisi omat palvelunsa.

Pajunen arvosteli myös sitä, että keskustelu kuntien yhteenliittämisestä vain jatkuu ja jatkuu. Vatvomiselle pitäisi saada loppu ja keskittyä sitten muihin asioihin. Kuka muu sitä vatvoo kuin helsinkiläiset? Kyllä se keskustelu siitä taukoaa, jos stadilaiset eivät sitä enää pidä yllä.

Pajunen olisikin hyödyllisempi työnantajalleen, jos yrittäisi hoitaa omaa postiaan niin, että erot Espooseen eivät kasvaisi nykyisestään. Helsingin jääminen Espoon taakse on pitkälti kiinni päätöksistä; ne kymmenet asiat, jotka Espoossa ovat paremmin, ovat miltei kaikki luottamushenkilöiden ansiota.

Helsinkiläistä suhtautumista kuvaa erään johtavan luottamushenkilön kommentti tilanteeseen radiossa: on väärin, että Espoo houkuttelee hyviä veronmaksajia. No, Espoohan ei pyri houkuttelemaan ketään. Sen sijaan espoolaiset pyrkivät suunnittelemaan ja rakentamaan kaupungistaan hyvän asuin- ja työskentely-ympäristön. Tässä on onnistuttu Helsinkiä paremmin, ja sen yhtenä seurauksena on myös kuntien välinen muuttoliike ollut siiten noin tuhat asukasta vuodessa positiivinen Espoolle. Ei, Espoon elinympäristöä ei varmastikaan ryhdytä heikentämään helsinkiläisten iloksi. Mitä jos Helsingissä sen sijaan yritettäisiin asettaa laatu määrän tilalle ja kuntalaiset kaupungin taloudellisten etujen edelle?